Käytännön työtä tekevä ja/tai aktiivinen käsityöharrastaja törmää usein kanssaihmisten puolesta kahteen ongelmaan: joko tekemiset ei kelpaa, tai sitten ne kelpaavat liiankin hyvin. Tuntuu, että juuri koskaan ei tekijän ja muiden odotukset kohtaa...

Jokainen tietokonetaitaja, remonttiasiantuntija ja muun vastaavan ammatin harjoittaja on varmasti törmännyt siihen tosiseikkaan, että suvun ja tuttujen ja kaikkien muidenkin koneita ja asuntoja ja muuta sälää saisi olla koko ajan huoltamassa. Ihan lähisuvun ja lähimpien ystävien puolesta sitä toki mielellään tekeekin, etenkin kun näiltä ihmisiltä tietää saavansa itse apua sitten tarvittaessa. Mutta kun miltei jokainen puolison kaukainenkin sukulainen ja se kummin kaiman koirankusettaja olettaa, että tottakai se tutuntutuntuttu sähkömies tulee tekemään koko talon sähköistykset uusiksi periaatteella "voidaan me tarvikkeista jotain maksaa", niin se alkaa riepoa. Jos kieltäydyt, niin alkaa tolkuton marina "kyllä sitä nyt sukulaisia pitäisi auttaa". Ja jos yhdelle suostut tekemään, niin pitäisi tehdä kaikille, koska sitten alkaa se "sä teit sille niin mikset tee meille" -narina. Suurimmaksi osaksi nämä äänekkäimmät narisijat ovat juuri niitä, jotka ottavat yhteyttä vain ja ainoastaan silloin, kun jotain tarvitsevat, ja jotka eivät itse taatusti tule apuun edes pyydettäessä.

Käsityöharrastaja taas törmää saman ihmisryhmän puolesta samantyyppiseen kinuamiseen. Vedotaan siihen, että kun sä olet niin hyvä ja kun sinulta se käy niin kätevästi, ja vaatimukset eivät yleensä ole ihan sieltä pienimmästä päästä. Vingutaan kirjoneulevillapaitaa tai sohvaryhmän verhoilua, ja taas se sama kommentti: "voin mä tarvikkeista jotain maksaa". Harrastaja joka haluaa säilyttää harrastuksen vain mukavana harrastuksena ja työn vastapainona ei yleensä innostu viettämään iltojaan nykerrellen melkein ventovieraille ihmisille jotain lähes ilmaiseksi. Mutta tätähän toki ei voida ymmärtää, vaan kieltäytyjä on itsekäs, sukuvihaaja ja ahne.

Sitten kun käsityöharrastaja jää eläkkeelle hänellä onkin aikaa tehdä vaikka mitä, ja silloin asetelma tahtookin kääntyä päälaelleen. Sukulaisten ja ystävien kodit täyttyvät tilkkupeitoista, sorvatuista kynttilänjaloista ja lasienkeleistä. Jos yrität varovasti sanoa, että kiitos riittäisi jo, niin eihän sinua kuunnella. "Kyllä minä mielelläni teen, ja onhan teillä vielä tuossakin yksi pöytä ilman virkattua liinaa", kuuluu vastaus. Pahimmillaan vielä vanhemman käsityöaktiivin ja nuoremman polven maut eivät mene alkuunkaan yksiin, eikä etukäteen tietenkään väri- ja tyylitoivomuksista kysellä, ja suurella vaivalla tehdyt lahjat päätyvät suoraan kaappiin tai jopa kiertoon. Häälahjaksi kummitytölle ei kannata tehdä posliininmaalauskurssilla ruusukuvioitua krumeluurikahviastiastoa, jos tulevan morsiamen maku on pelkistetty. Kahviastiastonsa voi löytää äkkiä vaikka kirpputorilta. Samoin monikaan ei pidä niistä valitettavan yleisistä, mutta suuritöisistä hää-, kaste-, rippi- yms. aiheisista ristipistotauluista, johon kirjaillaan nimet ja päivämäärät.

Siis: kohtuus kaikessa kumminkin päin, kiitos.