Joskus taannoin edellisessä kotikaupungissani kiellettiin muutamaksi vuodeksi uskonnollisilta ryhmiltä ovelta ovelle –kiertäminen. Kielto nostatti paikallislehden yleisönosastossa kauhean mekkalan, samaan aikaan kun vielä ei-häiritsevä julkijuopottelu sallittiin. ”Kyllä sitä vaan ryypätä saa kadulla mutta HERRAN SANAN levittämistä ei suvaita”, kirjoitti eräskin, ja oli sitä mieltä, että koko kaupunki seilaa suoraan helvettiin. Mutta kun puhuttiin ei-häiritsevästä julkijuomisesta, niin silläpä tarkoitettiin lähinnä sivistyneitä piknik-seurueita, ei niitä puistokemistejä, jotka makaavat sammuneina pitkin keskustaa. Tätähän ei toki voi ymmärtää, jos pään täyttää HERRAN SANA ja se pää on vielä pysyvästi perseessä. Kyllä varmasti ketä tahansa normaalia ihmistä häiritsee enemmän, kun Jehovat, Mormonit ja mitkälie vapahtajat ja vapautuneet soittelevat illat pitkät ovikelloa ja syytävät lehdyköitä kilpaa. Joillakin alueilla asukkaat pääsevät vähemmällä, toisilla taas kotirauhan häirintä on melkein jokapäiväistä. Riippuen varmaan lähistöllä olevien jessekerhojen määrästä.

Olisi kiinnostavaa tietää, että paljonko loppujen lopuksi tästä kiertämisestä ja kadulla saarnaamisesta on hyötyä? Saako siinä muka rekrytoitua jäseniksi (ja rahastettaviksi) muita kuin hiukan jo höpsähtäneitä vanhuksia? Ja eikö lähimmäisenrakkaudesta paasaavien uskovaisten moraalin pitäisi juuri tulla siinä vastaan, että jos talon tai asunnon oven avaa henkilö, jolla selvästikään ei ole ns. kaikki lepakot tapulissa, niin hänet jätettäisiin rauhaan ja toivotettaisiin korkeintaan sitä herran siunausta? Mutta ei: tähänhän nimenomaan tähdätään vanhan ajan anekaupan tyyliin: kun raha kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa. Mitä yksinäisempi ja dementoituneempi vanhus, sen helpompi on pelotella helvetillä ja ikuisella tuskalla vähintään sinne kolmanteen polveen.