Maalla asuessa huomaa välillä konkreettisesti, kuinka luonto yrittää ottaa takaisin ihmisen siltä omin lupinensa valtaamaa tilaa. Ihan kaikkea näistä nyt ei sentään ole omalle kohdalle osunut, mutta monta kuitenkin.

Aloitetaan taivaalta. Ensimmäisenä keväällä tulee naakka, sanoo "kjak", ja alkaa kantaa risuja ja savea piipun nokkaan. Häärää ja tepastelee, meteli on kova. Jos haluaa pitää savuhormit ja ilmastoinnin toiminnassa ja piipun ehjänä on pakko toimia nopeasti. Verkko toiseen käteen ja katolle. Pesänaloitus pois hormista ja verkko piipun nokkaan. Naakka kun muuraa hormiin tiiviin kupin, joka tukkii tehokkaasti koko hormin ja lisäksi on niin kovaa tavaraa, että sitä rikkoessa hajoaa helposti vanha tiilinen piippukin. Kun naakan toimet on estetty saapuu harakka. Ei keitä huttua, vaan keksii, että antennin tukiraudoissa räystään alla on kiva pesäpaikka. Paha vaan, että alla on parveke ja seinän takana makuuhuone. Se on kumman virkistävää herätä aamuviideltä kolinaan ja harakan nauruun. Parveke on täynnä savea ja risuja ja linnunkakkaa. Noin kymmeneskään pesänalun hajotus ei tuota tulosta, joten verkkoa taas kehiin. Silti harakka koittaa tupata risuja verkonraosta. Ei siis mikään järjen jättiläinen. Ja sitten saapuu pääskynen, oikea paskanruikkija. Rosoinen rapattu seinä olisi hyvä alusta alkaa tehdä savimajaa, mutta se seinä olisi sen jälkeen alta totaalisen paskottu. Siispä tämäkin on torjuttava rikkomalla pesänalku tarpeeksi monta kertaa. Ja ne pienemmätkin siivekkäät voivat olla ikäviä, sillä juuri katselin kuvasarjaa, jossa valtava mehiläisparvi oli päättänyt muuttaa omakotitalon seinän väliin. Hunaja ei tee hyvää eristeille, eikä ne mehiläisenpistotkaan mukavia ole, vaikkei allerginen olisikaan.

Siirrytään maatasoon. Pihakukat ja kasvimaa ovat monen herkkua. Valkohäntäpeuralle maistuu kaikki, ja lisäksi se talloo mukavia jälkiä mennessään. Pupukin puputtaa krookukset ja narsissit, ja kostaa huonon tarjoilun makoilemalla muut kukat lyttyyn. Mäyrä saattaa pyörähtää imuroimassa herukkapensaat tyhjiksi, mansikat taas herkuttelee vaikkapa räkättirastas, etana tai ampiainen. Ilman kunnon verkkoja ja aitoja on siis turha kasvattaa mitään syötävää, ja kukatkin saattavat olla nopeasti muisto vain. Saattaapa se karhukin joillain seuduilla pihaan ilmestyä, ja kyllähän sillekin marjat maistuu. Ja myös niitä seinän väliin eksyneitä mehiläispesiä se saattaa ryöstää, ja seinä on sen jälkeen aika revityn näköinen. Pihan puutkaan eivät saa kasvaa rauhassa, nuoria taimia uhkaavat myyrät, jänikset, peurat ja hirvet.

Siirrytään sisälle taloon. Keväällä ilmat lämpiävät ja auringon alkaa mukavasti paistaa talon päätyyn. Sisälle ilmaantuu joukko pieniä ja mustia muurahaisia. Ripeästi ne muodostavat polkunsa, pesiytyvät kukkaruukkuihin ja tepsuttelevat sievässä jonomuodostelmassa keittiötä kohti. Tilanne yleensä rauhoittuu, kun kunnon kesä tulee, mutta tästä armeijasta on silti vaikeaa päästä eroon, koska pesä on tukevasti jossain rakenteissa. Eikä ne muutkaan sisätiloihin tuppaavat alivuokralaiset mieltä lämmitä. On hiirtä, myyrää, päästäistä, rottaa, oravaa, kärppää, lumikkoa ja vaikka mitä. Eikä edes tarvitse unohtaa ovea auki, nämä kaverit tulevat yllättävänkin pienistä koloista ja valitettavasti omaavat vielä terävät hampaat, joilla pienestä kolosta saa vähän isomman. Reipas rouskutus kaikuu, papanoita ropisee seinänraoista ja pahimmillaan eteen osuu sähköjohto, jota ei voi kiertää, vaan se on katkaistava. Ja pienempiäkin rouskuttelijoita löytyy, etenkin vinttitiloista ja muista ei-lämmitetyistä. Tupajumi ja hupaisasti nimetyt papintappaja ja kuolemankello siellä nakertelevat sopivan kosteaa puuta. Papintappaja on yleensä syypää siihen, että kuorimattomasta puusta tehdyissä kattoruoteissa ne kuoret roikkuvat. Se kun syö mieluusti vain sen kuoren alla olevan nilakerroksen. Rakenteiden lujuuteen se ei onneksi vaikuta.

Pientä alivuokralaista siis riittää, ja varmasti muitakin kuin tässä mainitut. Tuleeko mieleen tarinoita?