Mitäpä voi appi- tai anoppikokelas tehdä, jos jälkikasvun tyttö- tai poikaystävä ei miellytäkään? Viisas pitää visusti suunsa supussa, tyhmä taas kertoo mielipiteensä julki ja hyvin suurella todennäköisyydellä riitaantuu lapsensa kanssa. Jos puolisoehdokkaasta ei löydy mitään rikollisia, väkivaltaisia tai alkoholistisia piirteitä, niin miksi sekaantua?

Valitettavan moni vanhempi tuntuu suunnittelevan lapselleen elämänuran heti vauvasta lähtien. Asiaa ei sanota ääneen, eikä sitä myönnetä kysyttäessä. Vanhempien suunnitelmat tulevat ilmi vasta siinä vaiheessa, kun lapsi aikoo poiketa niistä. Opiskelu- ja työasioiden lisäksi vanhemmilla voi olla myös lapsensa tulevasta puolisosta mielikuva olemassa. Ja jos mielikuva on siisti, ahkera, koulutettu, hyvätuloinen ja hiljainen "anteeksnieminen", ja lapsi marssittaakin näytille pitkätukkaisen duunarin, niin eihän se nyt käy laatuun.

Ulkonäköasiat ovat varmasti yksi, joka herättää keskustelua ja riitaa vanhempien ja aikuistumassa olevan/aikuisen lapsen kesken. Vaikka nykyään taviksellakin voi olla tatuointi ja toimitusjohtajalla pitkä tukka, niin vanhempien nuoruudessa ne olivat vielä hampuusin merkkejä. Aikojen ja tapojen muuttumista on monen vanhemman vaikea käsittää. Pukeutumisellaan voi viestittää monelaisia asioita, ja aina sekään ei välttämättä vanhempia miellytä. Mutta kun kyse on kuitenkin "vain" vaatteista, niin olennaisempana voisi kai pitää vaatteiden puhtautta kuin niiden tyyliä?

Jonkinlainen luokkayhteiskuntakin elää edelleen keskuudessamme, ainakin mitä seurustelemiseen tulee. Akateemiset vanhemmat ilmoittivat yliopistossa opiskelevalle tyttärelleen, että hänen poikaystävänsä on kyllä ihan fiksu ja mukava, mutta he eivät tule koskaan tätä suhdetta hyväksymään. Poika kun oli vain metallimies, ja akateeminen perhe ei huoli sukuun kuin akateemisia. Homma toimii kyllä toisinkin päin, ja duunari saattaa valistaa aikuista lastaan, ettei siitä lääkäriperheen lapsesta kannata välttämättä mitään vakavaa suunnitella, kun ne on herroja ja me vaan tämmösiä tavallisia.

Muitakin syitä toki löytyy, joiden varjolla aikuisten lasten puolisovalintaan voi sekaantua. Miniäkokelaalla voi olla vaikka paksut reidet ja se ei tee käsitöitä: ei kelpaa meidän pojalle. Tai sporttisen perheen pojan tyttöystävä ei olekaan intohimoinen urheilija. Tai vaikka tytön poikaystävä olisikin kunnollinen, niin hänen vanhemmissaan voi olla jotain vikaa. Tai jälkikasvu saattaa ihastua yksinhuoltajaan tai ulkomaalaiseen. Puolisoehdokkaan käytös voi myös poiketa totutusta, ja siksi hän ei ole sopiva perheeseen. Jos vaikka kauempana asuvan pojan ujohko tyttöystävä tulee ensimmäistä kertaa viikonloppuvisiitille, eikä heti uskalla osallistua kilpaapuhumiseen kovaäänisen perheen kanssa, niin tekeekö se hänestä huonon puolison pojalle?

Toki vanhemmilla voi myös olla kyky nähdä, että tuosta suhteesta ei tule mitään. Mutta jos oma mielipide perustuu täysin ulkoisiin tai epäolennaisiin seikkoihin, niin ensin kannattaisi tarkistaa oma asenne ja miettiä, että mitä siinä omassa elämässä jäi aikoinaan saavuttamatta, kun sitä täytyy lapsen/lasten kautta uudelleen elää.