Olipa kerran leijonaemo. Leijonaemo oli ehtinyt mielestään jo moneksi: se oli ollut naimisissa kaksi kertaa, ja eronnutkin kaksi kertaa, ja näistä liitoista sillä oli kolme pentua. Nyt se eleli yksinhuoltajana ja kotiäitinä. Leijonaemon vanhoihin kouluaikaisiin ystäviin lukeutui tiikeri, joka eleli sinkkuna kävelymatkan päässä leijonaemon luota. Leijonaemo oli sinnikkäästi pitänyt ystävyyttä yllä, vaikka tiikeri sitä toisaalta ärsyttikin, sillä moniin muihin vanhoihin kavereihin ystävyys oli päässyt katkeamaan avioliittojen ja pentujen myötä. Nyt leijonaemo oli pentuineen menossa tiikerin luo kylään.

Leijonaemon pennut renkkasivat tiikerin ovikelloa innoissaan, ja tiikeri tuli hiukan kiireisen näköisesti avaamaan. Kaksi vanhempaa pentua jäi eteiseen riipimään vaatteita päältään, mutta nuorimmainen säntäsi kuraisilla kengillään suoraan olohuoneeseen. Olohuoneen vaaleaan mattoon jäi kengänjäljet, ja tiikeri näytti katsovan niitä harmistuneena. Leijonaemo ei tuntenut sympatiaa, sillä sitä aina ärsytti tiikerin asunnon siisteys. Nuorimmainenkin malttoi tulla takaisin eteiseen, ja heitteli vaatteensa pitkin eteisen lattiaa muiden pentujen vaatteiden seuraksi. Olkoot siinä, mietti leijonaemo, en minä niitä ainakaan täällä ala ripustamaan, kun en kotonakaan jaksa. Leijonaemo meni pentuineen peremmälle, tiikeri kaivoi pennuille vaatehuoneestaan lelulaatikon esiin, ja pennut syventyivät hetkeksi leluihin.

Leijonaemo alkoi kertoilla kuulumisiaan. Pentujen sairastelut, kaverit, vanhimman pennun kohta alkava koulu jne. Molempien leijonaisien uudet vaimot tuli taas haukuttua, samoin omat miesuutiset kerrottua. Tiikeri koitti kertoa omia kuulumisiaan väliin, mutta aina leijonaemo keskeytti ja käänsi puheen pentuihinsa. Sitä eivät tiikerin asiat jaksaneet isommin kiinnostaa, sillä eihän tiikerillä ollut oikeaa elämää, kun ei sillä ollut pentuja. Sen mielestä tiikeri vain vietti aikaansa lomailemalla ja juhlimalla, eikä ymmärtänyt todellisesta elämästä mitään. Tämän leijonaemo oli sanonutkin tiikerille, mutta sen harmiksi tiikeri ei oikein tuntunut ymmärtävän asiaa. Leijonanpennut alkoivat kyllästyä leluihin ja keskeyttivät leijonaemon puheen vähän väliä. Kun leijonaemo ei isommin reagoinut niiden meteliin, ne alkoivat tutkia tiikerin kaappeja ja laatikoita. Tiikeri kielsi leijonapentuja, mutta leijonaemo sanoi terävästi, että kai pennuillakin pitää jotain ajanvietettä olla ja sitäpaitsi mitä se nyt haittaa, jos ne vähän kaappeihin katsovat. Niinpä pennut jatkoivat tonkimistaan, ja tiikeri päätti keittää kahvia.

Tiikerin hääräsi keittiössä ja leijonaemo tuli sen seuraksi. Pentujen meteli yltyi, ja kohta keskimmäinen säntäsi keittiön läpi raahaten mukanaan tiikerin villapaitaa, ja perässä tuli nuorimmainen, jonka käsistä roikkui kokoelma tiikerin alusvaatteita. Vanhin tuli ovelle hihkumaan, kuinka hassuja alusvaatteita tiikerillä on leijonaemoon verrattuna. Tiikeri koitti keräillä vaatteitaan lattioilta ja pentujen käsistä. Leijonaemo huokaili tyytyväisenä, kuinka on niin hienoa, että pennuista on tullut noin omatoimisia ja kekseliäitä. Vähän vilkkaitahan ne toki ovat, mutta niin kuuluu terveiden pentujen ollakin. Taas leijonaemo kehoitti jo tutuksi käynein lausein tiikeriä hankkimaan omia pentuja, jotta saisi vähän elämää asuntoonsa, mutta tiikeri katkaisi aiheen lyhyeen, ja ilmoitti kahvin olevan valmista.

Pennut säntäsivät välittömästi kahvipöytään, ja lastasivat lautasensa täyteen herkkuja. Leijonaemo kaateli mehua pentujen kuppeihin ja kirosi mielessään tiikeriä, joka ei taaskaan ollut ostanut pennuille limsaa. Pennuille syntyi kilpailu siitä, kuka saa lastattua eniten tarjottavia lautaselleen, ja leijonaemo naureskeli pentujensa touhuille. Tarjottimet tyhjenivät äkkiä, leijonaemo nappasi muutaman palasen pantujen lautasilta, ja pennut alkoivat maistelemaan tarjottavia. Paitsi vanhin pennuista, joka kiikutti kukkurallisen lautasen ja mehulasin sohvalle. Tiikeri ilmoitti napakasti, että hänen kodissaan syödään vain pöydän ääressä, mutta leijonaemo katkaisi moisen niuhotuksen kehumalla vanhintaan niin omapäiseksi, ettei se kotonakaan suostu syömään kuin sohvan ääressä, joten kyllä sen nytkin pitää siinä saada olla. Kun vanhin pentu sai jäädä sohvalle, menivät sinne muutkin, ja kohta sohva oli täynnä muruja ja sohvapöydällä oli useampikin mehuläikkä.  

Kahvittelun jälkeen leijonaemo ja tiikeri jäivät istumaan pöydän ääreen, ja leijonaemo jatkoi lähes yksinpuheluaan. Leijonaemoa ärsytti taas, kun tiikerin kanssa ei saanut kunnollista keskustelua mistään kunnollisesta aiheesta aikaan. Olisi nyt edes vähän kiinnostunut pentujeni kuulumisista! Puheenaiheena olevat pennut melskasivat taas vaatehuoneessa, ja välillä juoksivat pitkin asuntoa ja hyppivät sohvilla ja nojatuoleilla. Tiikeri kielsi moneen kertaan, mutta kielloilla ei juurikaan ollut tehoa. Leijonaemoa alkoi ärsyttää myös tuo tiikerin komentelu. Mitä se minun pentujani kieltää, mokomakin nipottaja, ajatteli leijonaemo. Leijonaemo oli juuri sanomassa asiasta tiikerille, kun keskimmäinen pennuista pomppasi nojatuolista päin hyllykköä, ja hyllyllä olleet koriste-esineet putosivat ja kierivät pitkin lattioita. Joku niistä meni rikkikin. Silloin tiikeri hermostui, pomppasi ylös, ja kuuluvasti antoi pennuille komennon olla hyppimättä, juoksematta ja penkomatta paikkoja. Pennut rauhoittuivatkin äimistyneinä, mutta nyt puolestaan leijonaemon mitta tuli täyteen. Se kaappasi pentunsa, vei ne eteiseen ja komensi ne pukemaan päälleen. Tiikerille se ilmoitti, että ystävyys saa loppua tähän. Noin itsekästä, nipottavaa ja pentuja inhoavaa otusta se ei aio ystäväpiirissään katsella. Hänen pennuilleen ei tarvitse huutaa, ei etenkään sellaisen, jolla ei itsellään pentuja ole, ja joka ei näin voi pennuista ja niiden kasvatuksesta mitään tietää. Leijonaemo työnsi pentunsa ovesta ulos, ja paiskasi oven perässään kiinni. Sen pituinen se.