Koululiikunnan tarkoituksena olisi kuulemma opettaa lapset liikkumaan sekä toimia keventävänä vastapainona raskaalle koulutyölle. Valitettavasti totuus ei kuitenkaan läheskään aina ole tätä. Sekä omat että muiden kokemukset kertovat pelätyistä ja vihatuista pakkoliikuntatunneista ja aikuisista, joille liikunta ei maistu ja jotka ovat menettäneet mielenkiintonsa tiettyihin lajeihin koko loppuelämäksi.
Koululiikuntaa leimaavat sekunnit ja sentit. Opettajat jaksavat aina väittää, että arvosana annetaan vain osallistumisen perusteella. Kummasti silti parhaat numerot menevät niille, jotka muutenkin harrastavat aktiivisesti urheilua ja näin ollen kykenevät venymään parhaisiin tuloksiin. Keskinkertainen tai huono liikkuja saa vain haaveilla hyvästä numerosta, vaikka olisi aina kaikessa touhussa mukana. Ja miksipä niitä suorituksia muuten pitäisikään mitata? Löpinä siitä, että siinä voi hienosti seurata omaa "edistymistään" kaikuu kyllä ihan kuuroille korville, ellei nyt tosiaan satu olemaan aktiiviliikkuja. Kömpelöä ja tumpeloa huonot tulokset ainoastaan masentavat lisää ja lisäksi antavat yhden syyn koulukiusaamiseen.
Koulujen lajivalikoima on todella suppea, jos opettajalla ei ole omaa tahtoa sitä laajentaa. Toki ne huonot määrärahatkin vaikeuttavat uusiin lajeihin tutustumista, vaikka tämä olisi juuri sitä tärkeintä koululiikunnassa: osoittaa lapsille ja nuorille, että jokaiselle voidaan löytää sopiva ja mielenkiintoinen laji. Valitettavasti vaan lukuvuosi liikkuu liian usein samaa yleisurheilu - suunnistus - sisäpallopelit - telinevoimistelu - luistelu - hiihto - aerobic/kuntosali - ulkopallopelit -kiertoa. Sisäpallopeleistä sallittuja ovat koripallo ja lentopallo, nuorekkaammat opettajat saattavat sählynkin ottaa valikoimiin. Ulkona palloillaan kansallispeli pesäpalloa -tottakai-, ja ehkä myös jalkapallo sallittaneen.
Monesti liikunnanopettajatkaan eivät välttämättä ole päteviä. Sijaisiksi haalitaan milloin mitäkin, ja jälki saattaa olla sen mukaista. Tai yleisopettajan motivaatiokaan ei välttämättä riitä liikunnan opetukseen, vaan sisäliikuntatunnit hoidetaan juoksuttamalla lapsia ringissä takoen tamburiinilla tahtia, ja talviliikunnaksi sopii luistelu: lapset luistelevat kentällä, ja opettaja katselee lämpimästä sisältä seuraten ainoastaan, että kaikki liikkuvat koko ajan. Eräs toinen yleisopettaja vei ala-asteikäiset lapset hiihtämään pidempää metsälenkkiä ensimmäistä kertaa. Hiihti itse edellä parempien hiihtäjien kanssa, muut tulivat perässä miten pääsivät. Loppujoukko jäi jälkeen, ja umpimetsässä latujen risteykseen tultuaan ei tiennytkään minne päin lähteä. Pitkän pohdinnan jälkeen päättivät lähteä siihen suuntaan, mikä lähinnä näytti menevän koululle päin, pelkona opettajan haukut siitä, että olisivat oikaisseet. Onneksi lähtivät, sillä tämä haara oli oikea. Se toinen johti 15 km:n päähän hiihtomajalle naapurikunnan puolelle. Kun loppujoukko lopulta pääsi koululle ei siellä ollut ketään. Opettaja ei siis vaivautunut edes odottamaan ja varmistamaan, että kaikki taatusti pääsevät hiihtoretkeltä kotiin. Ja eräs sijaisopettaja taasen oli yläasteikäisten tyttöjen kanssa uimassa. Tarkoitus oli hypätä altaan syvään päähän pää edellä, ja ihan kaikki eivät uskaltaneet. Opettaja käski erästä tyttöä kuitenkin ottamaan hyppyasennon altaan reunalle, sekin kuulemma riittäisi. Tytön kumarruttua hän tönäisi tytön altaaseen. Mitä luulette - auttoiko hyppypelkoon?
Lehtiotsikot kertovat nuorison kunnon rapautumisesta. Siksi olisikin erittäin tärkeää viimeinkin muuttaa koululiikunnan muotoa. Arvosanat pois, samoin kaikki kunto- ja cooperintestit. Yksilölajeja vähemmälle, ja niitähän ovat osittain myös vaikkapa lentopallo ja pesäpallo. Tilalle lajeja, joissa huonompikin oppilas voi liikkua mukana, sekä mahdollisimman paljon uusiin lajeihin tutustumista. Monet urheiluseurat esittelevät toimintaansa ilmaiseksi tai hyvin pientä maksua vastaan uusia harrastajia saadakseen, ja nämä tilaisuudet pitäisi ehdottomasti hyödyntää. Muuten meillä on aina vaan kasvava joukko huonokuntoisia elintasosairauksia sairastavia, joille portaiden nousukin on jo ylivoimaista.
Koulujen lajivalikoima on todella suppea, jos opettajalla ei ole omaa tahtoa sitä laajentaa. Toki ne huonot määrärahatkin vaikeuttavat uusiin lajeihin tutustumista, vaikka tämä olisi juuri sitä tärkeintä koululiikunnassa: osoittaa lapsille ja nuorille, että jokaiselle voidaan löytää sopiva ja mielenkiintoinen laji. Valitettavasti vaan lukuvuosi liikkuu liian usein samaa yleisurheilu - suunnistus - sisäpallopelit - telinevoimistelu - luistelu - hiihto - aerobic/kuntosali - ulkopallopelit -kiertoa. Sisäpallopeleistä sallittuja ovat koripallo ja lentopallo, nuorekkaammat opettajat saattavat sählynkin ottaa valikoimiin. Ulkona palloillaan kansallispeli pesäpalloa -tottakai-, ja ehkä myös jalkapallo sallittaneen.
Monesti liikunnanopettajatkaan eivät välttämättä ole päteviä. Sijaisiksi haalitaan milloin mitäkin, ja jälki saattaa olla sen mukaista. Tai yleisopettajan motivaatiokaan ei välttämättä riitä liikunnan opetukseen, vaan sisäliikuntatunnit hoidetaan juoksuttamalla lapsia ringissä takoen tamburiinilla tahtia, ja talviliikunnaksi sopii luistelu: lapset luistelevat kentällä, ja opettaja katselee lämpimästä sisältä seuraten ainoastaan, että kaikki liikkuvat koko ajan. Eräs toinen yleisopettaja vei ala-asteikäiset lapset hiihtämään pidempää metsälenkkiä ensimmäistä kertaa. Hiihti itse edellä parempien hiihtäjien kanssa, muut tulivat perässä miten pääsivät. Loppujoukko jäi jälkeen, ja umpimetsässä latujen risteykseen tultuaan ei tiennytkään minne päin lähteä. Pitkän pohdinnan jälkeen päättivät lähteä siihen suuntaan, mikä lähinnä näytti menevän koululle päin, pelkona opettajan haukut siitä, että olisivat oikaisseet. Onneksi lähtivät, sillä tämä haara oli oikea. Se toinen johti 15 km:n päähän hiihtomajalle naapurikunnan puolelle. Kun loppujoukko lopulta pääsi koululle ei siellä ollut ketään. Opettaja ei siis vaivautunut edes odottamaan ja varmistamaan, että kaikki taatusti pääsevät hiihtoretkeltä kotiin. Ja eräs sijaisopettaja taasen oli yläasteikäisten tyttöjen kanssa uimassa. Tarkoitus oli hypätä altaan syvään päähän pää edellä, ja ihan kaikki eivät uskaltaneet. Opettaja käski erästä tyttöä kuitenkin ottamaan hyppyasennon altaan reunalle, sekin kuulemma riittäisi. Tytön kumarruttua hän tönäisi tytön altaaseen. Mitä luulette - auttoiko hyppypelkoon?
Lehtiotsikot kertovat nuorison kunnon rapautumisesta. Siksi olisikin erittäin tärkeää viimeinkin muuttaa koululiikunnan muotoa. Arvosanat pois, samoin kaikki kunto- ja cooperintestit. Yksilölajeja vähemmälle, ja niitähän ovat osittain myös vaikkapa lentopallo ja pesäpallo. Tilalle lajeja, joissa huonompikin oppilas voi liikkua mukana, sekä mahdollisimman paljon uusiin lajeihin tutustumista. Monet urheiluseurat esittelevät toimintaansa ilmaiseksi tai hyvin pientä maksua vastaan uusia harrastajia saadakseen, ja nämä tilaisuudet pitäisi ehdottomasti hyödyntää. Muuten meillä on aina vaan kasvava joukko huonokuntoisia elintasosairauksia sairastavia, joille portaiden nousukin on jo ylivoimaista.
Kommentit