Pave Maijanen lauloi aikoinaan siitä, kuinka "vanhukset ei kuulu vanhainkotiin". Taustalla oli varmaan kaunis ajatus siitä, että huonokuntoisemmat, kotona yksin asumaan kykenemättömät vanhukset hoidetaan lasten ja lastenlasten toimesta näiden kotona. Nykyään vaan tuo ei yleensäkään onnistu, sillä työelämä, opiskelu jne. vievät lapset ja lapsenlapset kodin ulkopuolelle suureksi osaksi päivää. Lisäksi vuodepotilaan tai dementoituneen vanhuksen hoito on todella vaativaa ja raskasta, ja todellakin vaatii hoitajalta valmiutta ympärivuorokautiseen läsnäoloon. Monelle vanhukselle vanhainkoti olisi juuri se paras paikka, ja moni sinne myös ihan itse haluaisi. Vaan pääseminen ei aina olekaan niin helppoa.

Lähes yhdeksänkymmentävuotias nainen asuu yksin kerrostalon neljännessä kerroksessa, ei hissiä. Vanhus on mieleltään pirteä, ajatus ja juttu luistaa, mutta liikkuminen sujuu vaivalloisesti vain rollaattorin kanssa. Ja jos ote rollaattorista tai tukikahvoista lipeää ja vanhus kaatuu, niin ylös hänellä ei ole mitään mahdollisuutta päästä ilman apua. Ulkoilu ei tietenkään tule kuuloonkaan, koska hissittömästä talosta ei pääse mihinkään. Kylpyhuone on niin pieni, että sinnekään ei rollaattori sovi, ja suihkussa käynti on lähes mahdotonta. Vanhus itse haluaisi muuttaa vanhustentaloon, mutta kaupunki haraa vastaan. Kun voihan ne lapset käydä sitten nostamassa, jos kaadut. Ja voidaanhan me sopia, että kodinhoitaja käy sitten kerran siinä päivän aikana, kun ne lapset on töissä. Vanhus itse tokaisee, että tuokaa sitten pätkä köyttä, niin hän voi hirttäytyä, että pääsette kerralla eroon, enkä ole vaivaksi.

Yli kahdeksankymmentävuotias nainen asuu yksin omakotitalossa. Hän on asustellut samassa pihapiirissä jo kuutisenkymmentä vuotta, joten tienoo ja kaupunki ovat tulleet tutuiksi. Fyysisesti vanhus on hyväkuntoinen, mutta muisti on alkanut heiketä pikkuhiljaa. Lopulta alkaa tulla täydellisiä katkoksia, mm. parin kilometrin apteekkimatkalla vanhus eksyy, tai hän yrittää lämmittää hellalla ruokaa muoviastiassa. Vanhus itse tajuaa, ettei aina tajua kaikkea, ja tottakai tilanne pelottaa. Hän haluaisi itse vanhainkotiin, mutta kunta asettuu vastaan. Kun onhan siinä omaisia ihan naapurissa. Kun ei oikein olisi tilaa. Kun voidaanhan me sopia, että kodinhoitaja käväisee.  

Kahdeksankymppinen vanha mies asuu yksin kerrostalossa. Fyysisesti mainiossa kunnossa. Paha dementia vaivaa. Omaiset ovat sitä mieltä, että papan olisi parempi dementiaosastolla. Taas kaupunki vastustaa: kun se on fyysisesti niin vireä ja käy kävelylläkin itsekseen usein, kun sillä tuntuu kuitenkin tuttaviakin käyvän kylässä, kun se tuntuu kuitenkin olevan niin omatoiminen. Todellisuudessa vanhuksen kävelyretket suuntautuvat valitettavan usein läheiselle moottoritielle. Kylässä hänellä käy omien sanojensa mukaan mm. Virginialainen ja Arvi Lind, joiden kanssa hän käy pitkällisiä keskusteluja. Omatoimisuuttaan hän osoittaa mm. valaisemalla kerrostaloasuntonsa itse veistetyillä perinteisillä päreillä.

Yli kahdeksankymppinen nainen asuu yksin kerrostalossa. Näkö on täysin mennyt kaihin myötä, lisäksi liikkuminen on hiukan hankalaa. Jos vanhus kaatuu, hän ei pääse itse ylös. Kodinhoitaja käy ja tuo ruoan, mutta se ei toki tuo kummoistakaan turvallisuudentunnetta. Pikkukaupunkiin tulee uusi, osin yksityinen vanhusten palvelutalo, ja vanhus haluaisi sinne. Palvelutaloasumisen rahoittaakseen hän voisi myydä kerrostaloasuntonsa. Tässä vaiheessa vanhuksen ainoa lapsi vastustaa: eihän hänen perintöään mihinkään palvelutaloon hukata, kyllä sinä kotonakin pärjäät. Kotona pärjäämisen eteen lapsi ei kylläkään tee mitään, ei edes käy katsomassa.

Vanhustenhoidon resurssit tuntuvat olevan täysin olemattomat. Ja huonompaan suuntaan mennään koko ajan. Kuinka kauan tämä ns. hyvinvointiyhteiskunta voi leikata kaikkein heikoimpien peruspalveluja, koska tulee katto vastaan? Ja miten seuraavien sukupolvien ahneuden saisi kitkettyä pois, sillä joillekin ei mikään riitä?