Ei, minä en ole kadonnut mihinkään, mutta kaipa ne joulukiireet iskevät pakanaankin jollain tapaa. Ainakin henkisesti. Mutta siis...
...minä en ole kenenkään kummi. Kukaan ei ole pyytänyt, onneksi. Sanovat nimittäin, ettei kummiudesta saa kieltäytyä, mutta tässäkin tapauksessa rikkoisin niitä kirjoittamattomia sääntöjä. Parempi kai kieltäytyä kuin olla huono kummi?
Koen koko kummi-instituution aikansa eläneeksi. Nykyihmiselle, tapaluterilaiselle, lapsen saama kristillinen kasvatus on vain sanahelinää ja peruja aatamin ajoilta. "Toki lapsi täytyy kastaa". Perusteluna voi olla jopa se, että kuvitellaan, ettei lapsi saa nimeä, jollei sitä kasteta. Tai ei ajatella asiaa, tehdään vain samoin kuin muutkin tekevät. Tai noudatetaan perinnettä. Tai pidetään suvun vanhukset tyytyväisiä. Mutta niiden kummien valinta: joillekin ratkaisu on helppo, ja kaikki osapuolet ovat tyytyväisiä. Joissakin tapauksissa kummi saattaa joutua suostumaan tehtävään vasten tahtoaan, kun ei kehtaa kieltäytyä. Ja paljon on niitä tapauksia, joissa joku vetäisee herneen nenuun, kun ei päässytkään kummiksi. Tai poikaystävä valittiin, mutta itseä ei. Pahimmillaan, jos perheen sosiaalinen elämä ei ole kovin vilkasta ollaan tilanteessa, jossa kummeja ei kertakaikkiaan olisi, mutta pakko on jostain ne kirkon vaatimat vaan kaivaa. Isovanhempiakin on nähty kummeina juuri tästä syystä.
Kun kummin kristillinen merkitys on hämärtynyt on tilalle toki tullut muuta. Nykykummin tärkein tehtävä tuntuu olevan kummilapsen lahjominen mahdollisimman suurella lahjavuorella ja suurilla summilla. Lahjapyynnöt sanellaan etukäteen, mikä toki säästää kummia miettimiseltä, mutta lahjan arvo onkin sitten
mitoitettu vähintäänkin kipurajalle. Ahneimmat valitsevat lapselleen sen kirkon salliman maksimimäärän, eli neljä kummia, ja lisäksi muutaman epävirallisen "kummituksen" päälle. Saadaanpa lahjojen määrä maksimoitua, ja jos joku jää matkasta, niin lahjavirta on silti taattu. Taannoin kummien tehtävänä oli kai myös toimia ns. varavanhempina. Eli jos lapsen omille vanhemmille tapahtui jotain, niin kummit ottivat lapsen hoitaakseen. Jos mietin omia kummejani tähän tehtävään, niin enpä usko, että minua olisi lähes ventovieraille ihmisille annettu kasvatettavaksi. Näin kummejani välimatkan takia kerran vuodessa, lahjan he toki lähettivät aina merkkipäivinä, ja minä lähetin kirjeen tai kortin. Enkä usko tilanteen olevan mitenkään ainutlaatuinen.
Varmaan joku jo valmistautuu kommentoimaan, että kummien tehtävänä on olla lapselle "tärkeitä aikuisia". Ihmisiä, joihin lapsi voi luottaa, ja jotka voivat toimia lapsen tukena ja kasvatusapuna. Kyllä kyllä, mutta miksi tähän tarvitaan kummiusvelvoite? Eivätköhän lapselle tärkeät aikuiset kuitenkin seuloudu ystävä- ja sukulaispiiristä ihan itsestään? Ja ne ovat niitä, jotka tosiaan aidosti välittävät lapsesta ja haluavat hänen elämäänsä osallistua, eivätkä vastentahtoisesti lahja-automaateiksi joutuneita, joista sitten selän takana valitetaan, että "kun ei sekään koskaan lasta hoitoon voi ottaa, vaikka kummi on".
Joten: poistetaan "kummienhankintapakko". Vanhemmat voisivat halutessaan toki edelleen valita kummit, muttei heitä merkittäisi kirjoihin eikä kansiin. Ja jos joku ei kummiksi halua, se on voitava reilusti sanoa. Hittoon kaikki "kummius on kunniatehtävä, josta ei saa kieltäytyä" -sloganit.
...minä en ole kenenkään kummi. Kukaan ei ole pyytänyt, onneksi. Sanovat nimittäin, ettei kummiudesta saa kieltäytyä, mutta tässäkin tapauksessa rikkoisin niitä kirjoittamattomia sääntöjä. Parempi kai kieltäytyä kuin olla huono kummi?
Koen koko kummi-instituution aikansa eläneeksi. Nykyihmiselle, tapaluterilaiselle, lapsen saama kristillinen kasvatus on vain sanahelinää ja peruja aatamin ajoilta. "Toki lapsi täytyy kastaa". Perusteluna voi olla jopa se, että kuvitellaan, ettei lapsi saa nimeä, jollei sitä kasteta. Tai ei ajatella asiaa, tehdään vain samoin kuin muutkin tekevät. Tai noudatetaan perinnettä. Tai pidetään suvun vanhukset tyytyväisiä. Mutta niiden kummien valinta: joillekin ratkaisu on helppo, ja kaikki osapuolet ovat tyytyväisiä. Joissakin tapauksissa kummi saattaa joutua suostumaan tehtävään vasten tahtoaan, kun ei kehtaa kieltäytyä. Ja paljon on niitä tapauksia, joissa joku vetäisee herneen nenuun, kun ei päässytkään kummiksi. Tai poikaystävä valittiin, mutta itseä ei. Pahimmillaan, jos perheen sosiaalinen elämä ei ole kovin vilkasta ollaan tilanteessa, jossa kummeja ei kertakaikkiaan olisi, mutta pakko on jostain ne kirkon vaatimat vaan kaivaa. Isovanhempiakin on nähty kummeina juuri tästä syystä.
Kun kummin kristillinen merkitys on hämärtynyt on tilalle toki tullut muuta. Nykykummin tärkein tehtävä tuntuu olevan kummilapsen lahjominen mahdollisimman suurella lahjavuorella ja suurilla summilla. Lahjapyynnöt sanellaan etukäteen, mikä toki säästää kummia miettimiseltä, mutta lahjan arvo onkin sitten
mitoitettu vähintäänkin kipurajalle. Ahneimmat valitsevat lapselleen sen kirkon salliman maksimimäärän, eli neljä kummia, ja lisäksi muutaman epävirallisen "kummituksen" päälle. Saadaanpa lahjojen määrä maksimoitua, ja jos joku jää matkasta, niin lahjavirta on silti taattu. Taannoin kummien tehtävänä oli kai myös toimia ns. varavanhempina. Eli jos lapsen omille vanhemmille tapahtui jotain, niin kummit ottivat lapsen hoitaakseen. Jos mietin omia kummejani tähän tehtävään, niin enpä usko, että minua olisi lähes ventovieraille ihmisille annettu kasvatettavaksi. Näin kummejani välimatkan takia kerran vuodessa, lahjan he toki lähettivät aina merkkipäivinä, ja minä lähetin kirjeen tai kortin. Enkä usko tilanteen olevan mitenkään ainutlaatuinen.
Varmaan joku jo valmistautuu kommentoimaan, että kummien tehtävänä on olla lapselle "tärkeitä aikuisia". Ihmisiä, joihin lapsi voi luottaa, ja jotka voivat toimia lapsen tukena ja kasvatusapuna. Kyllä kyllä, mutta miksi tähän tarvitaan kummiusvelvoite? Eivätköhän lapselle tärkeät aikuiset kuitenkin seuloudu ystävä- ja sukulaispiiristä ihan itsestään? Ja ne ovat niitä, jotka tosiaan aidosti välittävät lapsesta ja haluavat hänen elämäänsä osallistua, eivätkä vastentahtoisesti lahja-automaateiksi joutuneita, joista sitten selän takana valitetaan, että "kun ei sekään koskaan lasta hoitoon voi ottaa, vaikka kummi on".
Joten: poistetaan "kummienhankintapakko". Vanhemmat voisivat halutessaan toki edelleen valita kummit, muttei heitä merkittäisi kirjoihin eikä kansiin. Ja jos joku ei kummiksi halua, se on voitava reilusti sanoa. Hittoon kaikki "kummius on kunniatehtävä, josta ei saa kieltäytyä" -sloganit.
Kommentit