Luulisin, että jokainen, jolla on yksi tai useampia sisaruksia, voi helposti keksiä asioita ja tilaisuuksia, joissa joku muu on saanut enemmän. Jos joku ei osaa mitään sanoa, niin ehkä hän on sitten se perheen lellivauva (usein kuopus), joka on aina saanut enemmän kuin muut, ei ole koskaan ollut syyllinen mihinkään eikä ole koskaan tehnyt mitään väärin. Sillä monessa perheessä lasten koulutus ja harrastukset katsotaan eriarvoisiksi, ihan vanhempien intressien mukaan. Duunarivanhemmat voivat halveksua lukutoukkalasta ja kannustavat putkimiesveljeä, tohtorisvanhemmat eivät halua antaa rahallista tukea amispojalle yhtään enempää kuin on pakko, mutta samalla lukiossa oleva sisko saa kaiken ja vähän enemmän. Liikuntahullussa perheessä yhdelle kustannetaan kalliit jääkiekkovermeet ja leirit ja hilppeet ja kilkkeet, ja toiselle, jonka harrastukset suuntautuisivat taiteen puolelle ”ei ole varaa” kustantaa edes työväenopiston maalauskurssia. Riitoihin ja pahantekoihin löytyy monissa perheissä vain yksi syypää, vaikka hän ei olisi ollut edes paikalla. Ja mitä tahansa kun hajoaa, vaikka vanhuuttaankin, niin se samahan sen tietysti rikkoi, tahallaan tai ainakin huolimattomuuttaan.

Pahimmillaan epätasa-arvo on todella räikeää. Vanhemmat lapset saavat opiskelemaan lähtiessään rahoittaa ihan kaiken itse, joko lainalla tai mäkkärin kassalla, mutta nuorimmalle ostetaan oma asunto ja annetaan vähän kuukausirahaakin, jotta se pärjäisi. Toki vanhempien taloudellinen tilanne on parantunut, kun se oma talo on saatu maksuun ja lasten pesästä lähdettyä jää rahaa enemmän käyttöön, mutta kyllähän se ylijäämä pitäisi silti tasaisesti jakaa. Yksi lapsi saa joululahjaksi auton, käytetyn kyllä, mutta ihan hyväkuntoisen, muut saavat tyytyä suklaaseen ja sukkiin, kun niillähän on jo autot…mutta menikö nyt kuitenkin jotain pieleen? Joillekin vanhemmille taas ei ole edes olemassa kuin yksi lapsi. Joko se on se ainoa poika tai ainoa tyttö tai se nuorin tai se parhaiten koulutettu. Sitten ei nähdä kuin sen yhden lapsen asiat, muut ovat välttämättömiä pahoja. Myöhemmin sen yhden lapset ovat aina tervetulleita, muut tuppaavat kakaroitaan hoitoon. Ja vielä myöhemmin vanhus valittaa, että kun kukaan ei käy, jos tämä yksi ei halua tai ehdi. Muut voivat käydä päivittäinkin auttamassa, mutta se ei ole mitään.